Nuorten eräleiri riistan jäljillä

Leiri kutsuu

Etteikö nuoriso ole kiinnostunut eräharrastuksista! Metsähallituksen, Oulun seudun riistanhoitopiirin ja Raahen seudun riistanhoitoyhdistyksen ilmoitus

 

Metsästäjä-lehdessä poiki lukuisia yhteydenottoja. Nuorten eräleirin vetovoimana olivat metsästyskoirat, joiden matkassa päästiin jopa karhun jäljille.

 

Palosaaren vanhan metsänvartijatilan eteinen kertoo kaiken: kaksikymmentä paria lenkkareita sikin sokin ja tupa täynnä maastopukuihin verhoutuneita nuoria. Mukaan mahtui 16 poikaa ja kaksi tyttöä. Heitä kaikkia yhdisti into metsästysharrastukseen.

 

Leirin isähahmo, suunnittelija Reijo Hirvonen, kertaili alkuun leirin pelisääntöjä ja ohjelmaa.

 

– Nyt ollaan niin arvokkaassa talossa, että tulitikkuja täällä ei käsitellä. Ja ohjelmaan merkitystä yöunien alkamisajasta pidetään kiinni. Eikös niin, Reijo evästi intoa tihkuvaa joukkoa.

 

"Leirille oli paljon enemmän tulijoita kuin mukaan voitiin ottaa. Ehkä leirin veto oli siinä, että tämä on laatuaan ensimmäinen metsästyskoiriin painottuva nuorten eräleiri."

Alkuun viskeltiin kunnon evästä suuhun, ja sitten valmistauduttiin päivän ensimmäiseen askarointiin, minkinloukun valmistamiseen.

 

– Leirille oli tosiaan paljon enemmän tulijoita kuin mitä mukaan voitiin ottaa. Ehkä leirin veto oli siinä, että tämä on laatuaan ensimmäinen metsästyskoiriin painottuva nuorten eräleiri. Monille tämä on ensimmäinen tilaisuus päästä tutustumaan koiran toimintaan metsässä, Hirvonen kertoo melkoisen kuhinan keskellä. 

Tulosten tähyilyä.

Kuinka minkki otetaan loukusta? 

Palosaaren verstas täyttyi hetkessä vasaran paukkeesta ja sahan kitkutuksesta. Metsähallituksen Terho Luomanen oli tehnyt näyttävät esivalmistelut ja nikkaroinut jokaiselle ryhmälle valmiit elementit loukun tekoon. Poikien ja tyttöjen urakkana oli lähinnä naulata koko komeus kasaan.

 

– Meniköhän nämä nyt oikein. Hei Terho, tuleeko tämä näin päin, hihkui Niklas Sairanen, ja Terho kävi kääntämässä elementit oikeaan suuntaan.

 

– No nyt näyttää enemmän loukulta, huomasi myös Mikko Marin, nuoresta iästään huolimatta jo kokeneeksi metsästäjäksi luokiteltava jahtimiehen alku.

 

– Kyllä tällä minkki voitaisiin saada, Mikko tuumi ja kertoi ryhmän muille pojille, miten edellisviikolla sorsapassiin oli hiippaillut kolme lihavaa minkkiä. – Siellä olisi kaivattu tällaista loukkua.

 

Hetan tassu hoidettiin kuntoon ryhmätyönä.

Paukkeen tauottua yksi ryhmän jäsen arvottiin onnelliseksi minkinloukun omistajaksi. Mikon ja Niklaksen ryhmän kolmas jäsen, Raino Huttunen, korjasi koko potin ja kiikutti loukun oitis sänkynsä alle päärakennukseen.

 

Mutta mitä tehdä pelkällä loukulla? Minne se pitää virittää, miten syötittää ja sitten se kaikkein kinkkisin juttu: kuinka minkki otetaan loukusta pois? Onneksi riistanhoidonneuvoja Harri Hepo-oja osasi ratkaista kaikki visaiset kysymykset pohjalaisella lupsakkuudella.

 

– Kun saatte ensimmäisen minkin menemään loukkuun, sinne ei tarvita sen jälkeen edes syöttiä. Siinä on minkin haju ja se vetää muita otuksia puoleensa, Harri kertoi ja valotti muutenkin tämän loikkivaisen tihulaisen elämäntapoja. 

Liian vikkelät savikiekot 

Loukku-urakan jatkoksi päästiin tekemään tuttavuutta pyssyihin. Pihamaalla ammuttiin pienoiskiväärillä, oikein huippupyssyllä ja haulikkoradalla tehtiin tuttavuutta isomman tussarin potkuihin.

 

– Minua kiinnostavat nämä koirat, sanoo Kerttu Tirilä (oik.) mutta Meri Pihkala odottaa ampumaharjoittelua.

Mutta ennen kuin asetta päästiin edes näkemään, läpi käytiin tarkat turvasäännöt.

 

– Asetta käsitellään aina kuin se olisi ladattu. Ja kun tästä ammutaan, niin tuonne etupuolelle ei kukaan hyppele, Keijo Kapiainen vannotti ja leiri kuunteli hiiskumatta.

 

– Montako panosta päästään ampumaan, kuului vieno kommentti takarivistä ja kaikkien vakuutettiin pääsevän ampumaan riittävästi.

 

Haulikkoradalla turvamääräyksiä ja oikeiden panosten tärkeyttä teroitettiin erityisesti.

 

– En ole ampunut koskaan haulikolla. Sitä olisi hauska kokeilla, Meri Pahkala sanoi mietteliäänä haulikkoradan laidalla.

 

– Minua kiinnostavat kyllä enemmän jahtikoirat, kaverina mukaan lähtenyt Kerttu Tirilä jatkoi.

 

– Tankata pitää että jaksaa, painottaa Juha Martinmäki.

Kumpikaan tytöistä ei ole aikonut aivan lähiaikoina hankkia metsästyskorttia, mutta lähivuosille sitä on jo mietitty.

 

– Meillä ei ole yhtään tyttökaveria, jolla olisi metsästyskortti. Mutta isät metsästävät, tytöt kertoivat.

 

Ohi sujahtelevat kiekot olivat nuorille liian nokkelia, mutta leirin vetäjät näyttivät, että kyllä kiekot rikki menevät kun osuma tulee.

 

– Paikallaan oleviin kiekkoihin osuin heti, lentävät olivat liian vikkeliä, harmitteli Juuso Karhumaa.

 

Pienoiskivääriradalla sen sijaan nähtiin niin tarkkoja osumia, että veteraaniampujat eivät olleet uskoa silmiään.

 

– Ihan uskomattoman tarkkaa työtä ensikertalaiseksi, taivasteli Risto Hanhineva Verneri Ijäksen taulua. Viidellä laukauksella 36 pistettä.

 

– Jäi siihen vielä vähän petrattavaa, Verneri kuittasi. 

Pystykorva Retu otti haukkuun metsopoikueen, ja miltei leirin maskotiksi noussut suomenajokoira Heta ajoi jäniksen tielle, aivan ryhmän nenän eteen.

Gepsillä osaat kotiin 

Mutta mitä tekee metsästäjä, jos hän ei osaa suunnistaa? Eksyy tietysti pahemman kerran ja sitähän ei kukaan halua. Metsähallituksen maanmittausinsinööri Jukka Pietarila antoikin pikakurssin, miten kompassilla otetaan suuntaa.

 

Kompassin rinnalle tuotiin myös tuoreinta gps-tekniikkaa. Se on metsässä jo arkipäivää ja tuo turvallisuutta vähän huterammallekin suunnistajalle.

 

Mutta ensin piti odottaa ne satelliitit taivaalle. Ja kun päärakennuksen nurkalta oli kuljettu satakunta metriä, niin laitteet tosiaan näyttivät samoja lukemia.

 

– Merkkasimme sinne laitteelle lähtöpisteen. Nyt tällä kapistuksella on helppo löytää sinne takaisin, koska se näkyy pisteenä näytöllä, Jukka neuvoi.

 

Päivä tarjosi lopulta niin paljon mielenkiintoista, että se aamulla päätetty hiljaisuuden alku vähän lykkääntyi. Mutta kyllä uni maittoi!

Ensi kerralla koko viikko

Toisena päivänä koitti odotettu hetki, kun aamutuimiin päästiin koirien ja koiranohjaajien kanssa metsään. Tarjolla oli jahtikoirien valioita: suomenajokoira, suomenpystykorva, irlanninsetteri sekä kaksi hirvikoiraa. Myös jäljestyskoiran työskentelyä verijäljellä päästiin seuraamaan päivän mittaan.

 

Onni suosi kaikkia ryhmiä, sillä riistaan saatiin oitis kontakteja. Hirvikoiraryhmä pääsi heti erityisen kuumille jäljille. Ohjaajat arvelivat koirien käytöksestä, että karhu on ollut liikkeellä leirimaastossa.

 

Hetkeä myöhemmin hirvikoiran kanssa päästiin hirvenhaukulle, eikä valoisista naamoista ollut tulla loppua.

 

Pystykorva Retu otti haukkuun metsopoikueen, ja miltei leirin maskotiksi noussut suomenajokoira Heta ajoi jäniksen tielle, aivan ryhmän nenän eteen.

 

– Vielä eilen Heta ontui toista etujalkaa, mutta onneksi se saatiin kuntoon. Kyllä pitää koiralla olla tarkka nokka, kun se jäniksen tuolta metsästä hakee, Verneri Ijäs taivasteli.

 

– Metsäkanalintujahti olisi minulle sitä kaikkein mieluisinta metsästystä. Siinä saa kävellä ja kulkea – vähän sellaista vanhan ajan eränkäyntiä. Pyitä olen jo pillittänyt, ja lintu pyrähtikin heti näkyville, Mikko Marin muisteli päivän kokemusten jälkeen.

 

Ja kun toinen leiripäivä taittui iltapäivän puolelle, uusien kavereiden ohella oli saatu kipinää tai suorastaan roihua metsästysharrastukseen.

 

– Nuorten intoa varsinkin koirien kanssa oli ilo seurata. Ja vanhemmatkin kuulostivat tyytyväisiltä, Reijo puntaroi kahden päivän tuntoja.

 

Leiriläisten loppukommenttia taas ei voi väärin tulkita.

 

– Seuraavalla kerralla tällainen leiri pitää järjestää viikoksi!

 

Luontopolulla saatiin oppia riistan ja metsänkäsittelyn yhteispeliin.

 

Jari Salonen

Kuvat: Jari Salonen