Puruveden ulapalla muikunnuottaajat nauttivat lihavista vuosista

Makoisaa muikkua

Nuotan perä on avannolla ja saalis pyydyksessä. Hyvältä näyttää.

Kerimäen kalasatamassa käy melkoinen kuhina, kun kolme nuottakuntaa valmistautuu muikunpyyntiin Puruvedelle. Aamutaivas kajastaa vasta aavistuksen verran Rauvitsanselän suunnalla, jonne myös Paavo Pekkinen ja Heikki Makkonen ovat lähdössä. Varusteita on viritelty jo tunnin verran, ja jäälle pitäisi päästä hyvissä ajoin ennen päivän valkenemista.

 

Aamun sininen hämärä aukeaa laajalle ulapalle, kun Heikki kurvaa moottorikelkan jäälle. Puolen tunnin ajon jälkeen jäältä löytyy Auvo Pekkinen, nuottakunnan pomo. Auvo on jo viritellyt naruja jäälle ja oikonut pyydystä valmiiksi päivän apajalle.

 

– Meillä on tässä Metsähallituksen vettä ja paikallisten osakaskuntien alueita, Auvo viittelöi rantoja kohti. Nyt vedetään yksi valtion vesien apaja, mies huikkaa ja jatkaa touhuamista pyydyksen ja narujen kanssa.

 

– Hyvää keliä tiedossa. Päiväksi on luvattu kirkastuvaa ja pakkanenkaan ei kiusaa. Tosin vähemmän se on viime talvina muutenkaan kiusannut. Kyllä ilmasto on muuttunut, ynnäilevät kalastajat, säätilojen parhaat paikallistuntijat.

 

Auvo hurauttaa moottorisahan käyntiin ja muutamassa minuutissa jäässä on kolme metriä pitkä ja vajaan metrin leveä avanto. Jäätä on keskellä selkää vajaa kolmekymmentä senttiä.

 

– On tässä leudossa säässä hyvätkin puolet. Pakkasella kaikki menee vaikeaksi. Saha jumittaa, nuotan langat ovat jäässä, kelkat renkkaa ja ukotkin ovat kohmeessa, Heikki nauraa.

 

Ulappa aukeaa aamun sinisessä hämärässä.

Siellä täällä jäälakeudella tuikkii kelkkojen valoja; muikku liikuttaa täällä neljää nuottakuntaa säännöllisesti, toista mokomaa harvakseltaan.

 

– Silloin kun aloittelin täällä kalastajanuraa, nuottakuntia oli 52. Moni veteli kotirannan apajia ja pyynti oli puhtaasti käsityötä, siis todella raskasta. Kalan hintakin oli suhteessa ihan muuta kuin nyt. Sen ajan saaliilla ei nyt kuittaisi edes kuluja, Auvo kertoo.

 

Ammattikalastajat uhanalaisten listalle

Kolmen miehen yhteistyö sujuu saumattomasti ja melkein ajatuksen voimalla. Jokainen tietää täsmälleen mitä pitää tehdä. Uitot vetävät narut oikeaan suuntaan jään alle ja kelut alkavat hiljalleen vetää pyydystä laskuavannosta järven syvyyksiin.

 

Tyhjää ei kalastajien ole tarvinnut täällä pyytää. Puruveden muikkukanta on nyt erinomainen ja kalaa riittää kaikille.

 

– Nyt eletään lihavia vuosia. Muikkua tulee hyvin, mutta se tiedetään, että ei tätä ikuisesti kestä. Vuonna 1985 tänne iski ihan totaalinen muikkukato, jota kesti kymmenen vuotta. Sama tilanne on vääjäämättä edessä, kalastaja tietää.

 

– Kyllä ovat säät muuttuneet. Viime vuosina ei ole pakkasista ollut haittaa, tietää Heikki.

Pekkisen nuottakunnalla on Metsähallituksen luvat myös Kermanjärvelle ja Onkamolle. Näissä järvissä muikku on nyt niin pientä, että sille ei löydy markkinoita.

 

– Hatunnosto Metsähallitukselle, nuottaluvat järjestyivät helposti. Siellä on myös nähty, että kalastajan ammattiin pyrkiviä nuoria pitää kannustaa. Kolmekymppinen kalastaja on harvinaisuus, Pekkinen sanoo.

 

Nuottakelut puksuttavat ja kelaavat naruja verkkaista vauhtia. Kalastajilla on nyt aikaa hörpätä ansaitut aamukahvit.

 

Vartin välein Paavo ja Heikki siirtävät kelua puolensataa metriä eteenpäin. Tämä hyvin yksinkertaisen näköinen kone mullisti muikunnuottauksen.

 

– Kelujen ansiosta nuottaporukoiden koko puolittui. Toinen työtä nopeuttava innovaatio oli tämä uitto. Ennen narut lykittiin pitkillä saloilla avannolta toiselle, nyt uitto huristaa tuolla jään alla kauko-ohjauksella, miehet muistelevat.

 

Kalastaja ei laske työtunteja

Kolmen vartin ponnistuksilla 18 metriä korkea ja 300 metriä pitkä muikkunuotta on kokonaan vedessä. Tämänkertainen vetomatka on noin 600 metriä.

 

Aamu on vasta valkenemassa kun nuotta jo soljuu sujuvasti avantoon. – Tällainen 350 kilon saalis on ihan normaali, Paavo pohtii lappaessaan saalista kuljetusastiaan. Tämännäköinen kone mullisti koko muikunnuottauksen ja puolitti nuottakuntien miesmäärän.

Apajan toisessa päässä Auvo hurauttaa taas sahalla nostoavannon auki ja kohta uitot molskahtavat näkyville. Nuottapäivän huipennus lähestyy. Pikku pakkasessakin hikipisarat alkavat jo nousta miesten otsalle, koneista huolimatta muikun nuottaus vaatii hyvää fysiikkaa.

 

Maallikko tuntee jo tässä vaiheessa kunnioitusta kalavesien ammattilaisia kohtaan. Mikäs täällä on nyt keväisessä kelissä olla, mutta aina ei sää suosi eikä päivä paista.

 

– Kyllähän tässä työhupsu pitää olla, ja työtunteja ei auta kovin tarkkaan

 

laskea. Mutta jos haluaa haastetta ja mahdollisuutta vaikuttaa työn mielekkyyteen, niin silloin tässä on passeli homma, miehet pohtivat ja nuotan perä alkaa lähestyä.

 

"Kelujen ansiosta nuottaporukoiden koko puolittui. Toinen työtä nopeuttava innovaatio oli tämä uitto. Ennen narut lykittiin pitkillä saloilla avannolta toiselle, nyt uitto huristaa tuolla jään alla kauko-ohjauksella."

 

Muikkukanta kestää, markkinat ei vedä

Ensimmäinen utelias muikku käy jo pyörähtämässä avannolla, kohta sille saadaan kavereita. Kolmikko vetää nuotan perän avannolle ja jokainen kala on nyt kirjaimellisesti pussissa. Muikkuja parveilee jo sankkana laumana avannolla ja hymy nousee miesten suupieliin. Saalis näyttää lupaavan hienolta ja ulapalla käy melkoinen läpinä.

 

Paavo alkaa lappaa muikkua kuljetusastioihin. Ja hiki nousee taas pintaan.

 

– Tässähän on sellainen 350 kiloa kalaa, Paavo puntaroi.

 

Kalastajan ammatin arvostus on hetkittäin ollut heikko. Auvon mukaan ympäristöarvojen korostuminen on saanut arvostuksen taas uuteen kukoistukseen.

 

– Meillä on tässä semmoinen tuote, että se kestää vaikka minkälaisen ekologisen tarkastelun. En heti keksi, mitä muuta ruokaa saadaan tarjolle näin pienillä ponnistuksilla, kalastaja miettii saaliin äärellä.

 

– Kalakannat kestäisivät täällä isommankin pyynnin. Pulmana ovat markkinat. Ihmiset pitäisi taas opettaa syömään kotimaista kalaa. Eihän sen parempaa olekaan, kalastajat makustelevat.

 

Teksti ja kuvat: Jari Salonen