Iittalan peuramailla sattuu ja tapahtuu

Viiden peuran päivä

– Peurajahti on hyvä metsästystuote, koska tässä sattuu ja tapahtuu, tietää Jari Taskila.

Marraskuinen kaamos ei valon juhlaa tarjoile. Harmaan sumuinen keli tuntuu oikein imevän metsästä kaiken valon. Mutta peurajahtiin ollaan lähdössä – tapahtumia on siis luvassa.

 

Iittalan kirkonkylän kupeella on Kalvolan metsästysseuran hirvivaja. Tai oikeastaan moderni lihanjalostuslaitos, lajissaan Suomen komeimpia. Täältä on toiveikasta aloittaa illan peurajahti.

 

Jahtipäällikkö Jussi Paajanen antaa komennot päivän jahtiin.

Hyppäämme Esko Tanhuanpään kanssa Matti Kyhkysen autoon ja ajamme viiden kilometrin päähän Iittalan keskustasta. Villin Pohjolan Jari Taskila loikkaa aikaisemmin pois kyydistä ja hiipii pellon laitaan tunnetulle peurapaikalle.

 

Eskoa ja minua odottaa hakkuuaukon laitaan viritelty kyttäyskoppi. Piiloon mahtuu näpsästi kaksi miestä, ja seinään tehdystä luukusta aukeaa näkymä parin kymmenen metrin päähän ruokintapaikalle.

 

– Monesti tässä on jo päivälläkin peuroja, ja tähän voi tulla hirvi, supikoira tai mäyrä, Matti kertoo.

 

Esko tsuumailee kiväärin tähtäimen läpi metsän laitaan, virittelee varusteet käden ulottuville, sillä peuran lähestyessä ei auta suuresti elehtiä.

 

Ja sitten aletaan odotella. Ympärillä on äänetön metsä, aivan tyyni ilma ja kohtalainen sumu. Ei todellakaan paras mahdollinen keli tunnetusti tarkkakorvaisen otuksen jahtaamiseen. Jostain kuuluu etäinen närhen rääkäisy, tinttiparvi tirskuttelee kuusikossa, mutta muuta ei sitten kuulukaan. Silmä etsii metsästä ja heinien takaa jotain liikahdusta; metsästyksen jännitys on ihan käsin kosketeltavaa.

 

– Täällä, jos missä arjen askareet unohtuvat, Esko kuiskii.

 

Terhakat mäyräkoirat tuovat peurajahtiin oman lisävärinsä.

Pihamaiden täystuho

Illan hämärtyessä mielikuvituskin tekee tepposet; eikös tuossa seiso ihan selvästi peura. Ei, se on sittenkin vain heinäpuska.

 

Kohta Esko kuitenkin kopauttaa kylkeen ja näyttää sormimerkeillä, että etuoikealta saapuu nuori urospeura, suunnattoman aran näköinen. Eikä vain näköinen, muutaman kerran ympärilleen pälyillen otus tekee käännöksen tulojäljilleen ja luikkii sinne mistä tulikin.

 

– Olipa arka, se kurkisteli koko ajan tulojäljilleen, Esko kuiskaa.

 

Muuta ei sitten ennen pimeäntuloa tapahdukaan. Paitsi että puhelimeen saapuu viesti matkan varrella passiin jääneeltä Jarilta. Hän on ampunut nuoren urospeuran.

 

– Se ilmestyi pellon laitaan heti kohta kun saavuin ladolle. Siitä se hiipi siksakkia kohti ruokintapaikkaa, ja elämäni ensimmäinen peurakaato oli selviö, Jari hehkuttelee.

 

– Peurakanta on täällä erinomainen, vaikka sitä on pyritty leikkaamaan kovalla kädellä. Täällähän peurat tuppaavat ihmisten pihoille ja siellä sitten pelargoniat saavat kyytiä, jahtipäällikkö Jussi Paajanen kertoo.

 

Kalvolan metsästysseuralla on tälle syksylle 125 peurankaatolupaa. Se tarkoittaa, että alueella kaatuu liki 180 peuraa, koska aikuisen luvalla saa ampua kaksi vasaa.

 

Passipaikalla jännitys nousee heti, Esko Tanhuanpää tietää.

Peurat lähtevät joukolla liikkeelle

Aamutuimiin lähdemme koittamaan peuraa ajometsästyksenä. Mukaan saadaan kolme taiturimaista mäyräkoiraa.

 

– Lähdemme tuonne Vanajan rantaan, Lahistenlahden alueelle. Otetaan siinä alkuun kaksi ajoa koirilla, Jussi kertoo ja jakaa miehet oikeille passipaikoille.

 

Kävelemme Eskon kanssa pienen harjun laelle hakkuuaukon laitaan. Vettä ripsii ja tuulikin on yltynyt. Hyvät varusteet ovat taas kerran arvossaan.

 

– Ei mikään unelmakeli, Esko kuiskailee ja samalla edestä kuuluu koiran kimakka haukku. Radiopuhelimet kertovat, että yksi hirvi on tulossa passiketjua kohti, ja muutamia peurojakin on liikkeellä.

 

Kohta kajahtaa aamun ensimmäinen laukaus, mutta radiopuhelin kertoo, että ohi meni. Passiketjuja viritellään uudelleen, ja koirat lasketaan liikkeelle toisesta suunnasta. Vajaan minuutin jälkeen kuuluu ensimmäinen laukaus. Kohta toinen. Olemme Eskon kanssa komean männikön laidassa, ja kuin tyhjästä meidänkin eteemme tupsahtaa aikuinen peura. Se jarruttaa isojen mäntyjen taakse, nuuhkii ja kuulostelee, ja Esko nostaa kiväärin poskelleen. Samalla peura ottaa pitkän loikan ja valkoinen häntä vilkkuen katoaa mäntyjen sekaan.

 

– Perhana, sade on huurruttanut kiikarin enkä nähnyt mitään, Esko manailee ja kohta kuuluu vielä ajon kolmas laukaus. Yksi nuori urospeura ja kaksi vasaa on nurin, kerrotaan radiopuhelimeen.

 

Jari Taskila ja Heikki Paavola palailevat aamun ensimmäisestä ajosta. Peura on jo nähty.

Onnistunut jahti ison työn tulos

Pidämme pienen evästauon ja kuivattelemme vaatteita. Melkein jokaisella passipaikalla on tapahtunut jotakin, ja juuri tapahtumien runsaus tekee peurajahdista kiinnostavan myös metsästysmatkailijalle.

 

– Valkohäntäpeura on sikäli kiinnostava laji, että sen metsästysmahdollisuudet ovat joko Pohjois-Amerikassa tai sitten Suomessa. Euroopassa on paljon pieniä muutaman hengen porukoita, jotka olisi helppo ottaa jahtiin mukaan. Ja niin kuin täälläkin on nähty, saalisvarmuus on huippuluokkaa ja tapahtumia riittää.

 

Villi Pohjola on tehnyt yhteistyötä Kalvolan metsästysseuran kanssa jo muutaman vuoden. Uusi peurajahtipaikka on työn alla Perniön Teijoon. Siellä etuna on oma tasokas majoitusmahdollisuus Kirjakkalan ruukkikylässä.

 

– Onnistunut peurajahti vaatii pitkäjänteistä työtä ruokinnan eteen. Täälläkin peuroille menee toistakymmentä tonnia juureksia ja tonneittain viljaa, kertoo seuran aktivisti Heikki Paavola.

 

Lähdemme Taskilan Jarin kanssa passiin päivän viimeiseen ajoon. Muutaman minuutin jälkeen edessä olevassa kuusikossa vilahtaa peura, toinen, kolmas. Niitä mennä vilistää kaikkiaan toistakymmentä. Pari niistä näyttäytyy lähes ampumaetäisyydellä, mutta loikat ovat niin vauhdikkaita, että Jari ei lähde ampumaan.

 

Pari laukausta kajahtaa naapuripasseista, ja kaksi peuraa siellä myös kaatuu.

 

– Olihan hieno tilanne, hirvijahdissa tällaista tuskin sattuu ikinä, Jari kertaa peurojen loikkia.

 

Jahtipäivä vihelletään päättyneeksi ja suuntaamme tulille. Nuotio loimottaa ja jahtiväki on hyvällä tuulella.

 

Teksti ja kuvat: Jari Salonen

 

Katso myös: Maukasta paistia peurasta