Kun ranskatar hiihtää UKK-puistossa, tunnelma tiivistyy yhteen sanaan:

Oolalaa!

Syvänsininen talvimaisema, tunturit ja lumi ovat päällimmäiset elementit suomalais-ranskalaiselle hiihtovaellukselle Urho Kekkosen kansallispuistossa.

 

Blandine Leroy Niilanpään kämpällä.

Sodankyläläinen Mauri Virpikari ja Varkaudesta saapunut Kari Vuohelainen lähtevät opastamaan ranskalaista Blandine Leroyta, Alcacen alueelta matkannutta retkeilijää tunturiin. Tarkoituksena on kiertää komeita maisemapaikkoja ja ihailla kaamoksen loppumista UKK- puistossa.

 

Ranskatar toivoo päivään verkkaista tahtia ja luonnonrauhaa.

 

– Teen 60 tuntista työviikkoa ja lähdin etsimään täältä vastapainoa kaikelle, lepäämään. Niin ja katsomaan Joulupukkia, mutta häntä en ole tavannut, Blandine nauraa ja vetäisee sukset kokeneesti jalkaan.

 

Otamme suuntaa ensin Kiilopään retkeilykeskuksen kupeeseen, UKK-puiston portille. Tutkailemme kartalta päivän reittiä ja sujautamme reput selkään. Kari ottaa matkaan ahkion, jonne laitamme varavaatetta ja evästä.

 

Edellispäivien lumisade ja tuuli ovat verhonneet tunturikoivikon vitivalkoiseen kuuraan, ja muutaman sadan metrin hiihdon jälkeen kuuluu ensimmäisen kerran – tai ehkä jo kolmannen –"oolalaa!"

 

– Puhdas lumi ja tämä kaikki rauha on jotain aivan uskomattoman hienoa, Blandine hehkuttaa. 

Hiljaisuus on parasta! 

Otamme suuntaa alarinteeseen kohti Ruijan polkua. Keli on luistava, kaikin puolin ihanteellinen hiihtoretkelle; pakkasta viisi astetta ja mikä tärkeintä, ei juurikaan tuulta.

 

Ympärille nousee toinen toistaan komeampia jättimäntyjä, maahan kumolleen kaatuneita keloja ja todellista ikimetsää. Siellä täällä porot ovat kuopsuttaneet jäkälikköä puolen metrin hangen alta.

 

Taukoa pitäessä täytyy oikein höristää korvia että kuuluuko mitään. Ei kuulu. Mieleen hiipii jo ajatus, että ei kai vierasta ala ahdistaa.

 

Hiljaisuus, lumiset maisemat ja hyvä seura – mitä muuta hiihtovaellukselta voisi toivoa.

– Oolalaa, hiljaisuus ja rauha ovat täällä parasta. Oi että, olin eilen hiihtämässä kaksikymmentä kilometriä tuolla tunturissa, eikä siellä tullut vastaan ketään muita. Kuvittele, aivan yksin tunturissa! Se tunne on jotain aivan uskomatonta, Blandine sanoo niin säteilevänä, etteivät sanat riitä kertomaan.

 

On tämä keskiverto suomalaisellekin elämys. Kummasti hiljaisuus vain hivelee mieltä, ajatuksetkin asettuvat metsän siimeksessä tärkeysjärjestykseen.

 

– Olen sanonut näille ruuhka-Euroopan hiihtäjille, että jos haluatte rauhaa ja hiljaisuutta, tulkaa tänne tammikuussa. Keväthangilla rauha on kaukana, nauraa Mauri. 

– Tuolla on minun suosikkipaikkani, Vongoiva, Mauri näyttää.

Takkatulta lämmikkeeksi  

Rauha on käsin kosketeltavissa. Reilun viiden kilometrin hiihdon jälkeen tulee vastaan päivän ensimmäinen hiihtäjä. Lähdemme nousemaan vähän ylemmäs, ja kohta mänty vaihtuu matalaan tunturikoivikkoon. Aamun sumu hälvenee hiljalleen ja maisemakin avautuu viehättävän sinisävyisenä. Metsän tyven vaihtuu nopeasti pieneen viimaan ja kiristämme tahtia, ettei vilu hiivi puseron alle.

 

Pysähdymme Niilanpään porokämpälle taukoa pitämään. Mauri lapioi lumet oven suulta ja kohta takkatuli roihahtaa lämpimästi. Kuuma juoma lämmittää kummasti sisikuntaa, vaikka erityisen kylmä ei olekaan.

 

– Olen aivan ihastunut lappilaiseen, rauhalliseen elämänrytmiin. Ihmiset ovat uskomattoman auttavaisia ja ystävällisiä. Kun menin autiotuvalle, niin muut hiihtäjät laittoivat takkaan puita, jotta seuraavillekin tulijoille riittää lämpöä. Meillä sellainen ei tulisi kuuloonkaan, Blandine hämmästelee.

 

Lämmin juoma saa veren kiertämään.

Katselemme kartalta reittiä tunturiin. Karin ja Maurin mukaan merta edemmäs ei kannata lähteä.

 

– Päiväretkelläkin pääsee hienojen maisemien äärelle. Huippupaikkoja ovat tuolla puiston perällä Porojärven tienoo ja Sokosti, Kari sanoo.

 

– Minun suosikkikohteeni UKK-puistossa on kyllä Vongoiva, lähellä Venäjän rajaa. Se on aivan upea maisemapaikka, Mauri paljastaa.

 

Lähdemme nousemaan Raututunturin reunaa. Eteen aukeaa Terävänkivenpään ja Kopsusselän silhuetit. Tunturituuli on tuivertanut ainoan puun paksun tykyn peittoon ja maisema hivelee silmää. Ylemmäs ei nyt ole menemistä, sumu saa maiseman tasapaksuksi valkoiseksi puuroksi.

 

– Kaunista mutta kylmää, Blandine sanoo ja läpsyttelee käsiään lämpimäksi.

"Puhdas lumi ja tämä kaikki rauha on jotain aivan uskomattoman hienoa."

Tervettä rasitusta 

Tammikuun puolenvälin lyhyt päivä alkaa jo hämärtää. Sininen syvenee ja sumu laskeutuu taas huipuille. Hiihtäjien posket punoittavat ja päivän rasitus jaloissa tuntuu mukavasti. Otammekin suuntaa loivaan myötäiseen ja matka taittuu huomattavan nopeasti.

 

Ranskatar hymyilee leveästi ja suitsuttaa päivän retkeä Suomen vierailun huippuna.

 

– Tämä oli meille ensimmäinen kerta Lapissa. Mutta ei varmasti viimeinen, Blandine huikkaa ja vilkuttaa iloisesti.

 

Tuttu tunne. Niin on käynyt sadoille ja tuhansille muillekin.

 

Sininen hetki tunturilla.

 Jari Salonen

Kuvat Jari Salonen

 

Reinot reppuun!   Mauri Virpikari on tehnyt Saariselän tuntureilla ehkä satoja vaelluksia kaikkina vuodenaikoina. Hän on opastanut monet retkeilijät tämän hienon tunturialueen ystäviksi.   – Yhtään liioittelematta voin sanoa, että parasta vaellusmaastoa Suomessa, mies kiteyttää.   Mutta kylmiltään ei tunturiin saa lähteä. Ensikertalaiset kokeneen oppaan mukaan ja varustepuoli ehdottoman hyvään kuntoon, kuuluu tärkein ohje.   – Kunnon rinkka ja makuupussi, ensiapuvarusteet ja siellä erityisesti särkylääkkeet, rakkolaastari ja tukevat sidetarpeet. Varavaatetta pitää olla riittävästi. Jos tunturissa tuulenpuuska vie hanskan mennessään, retki voi olla pilalla ja retkeilijä hetkessä pulassa.   Vaatepuolella suositaan kerrospukeutumista. Alimmaiseksi sellaista, joka pitää ihon kuivana ja sen päälle sitten kerroksia tarpeen mukaan.   Energiaa kuluu retkellä melkoisesti ja sitä pitää varata enemmän kuin kotioloissa. Konkari sanoo, että jos lähdetään kolmen päivän reissulle, niin ruokaa varataan vähintään neljäksi päiväksi.   Yksi varuste Maurin talvirepussa yllättää.   – Nokialaiset Reinot ovat mainiot jalkineet, kun pitää tassutella kylmällä autiotuvalla, mies nauraa.