Näätäjahti on Oskun leipälaji

Aamu valkenee kirpakan kylmänä Viitasaaren pohjoisosissa Karjalankankaan maastossa. Puut ovat verhoutuneet paksuun kuuraan ja talven pakkasennätys hyytää mittaria 23 pykälän verran. On oivallinen aika lähteä näätäjahtiin. 

 

Tällaisessa metsässä näätä voi puittaa latvuksissa pitkät matkat, Seppo Siekkinen tietää.

Hanki rapsahtaa karheana. Aurinko tekee nousuaan metsänrajassa ja valkeaksi kuurautuneet puut saavat hetkeksi komeaa punasävyä.

 

Nelivuotias suomenpystykorva Osku kipaisee nopeasti tiedustelulenkille lähikuusikkoon, mutta palaa kohta viikset huurussa takaisin. Pystykorvaa ei näätämetsälle tarvitse yllyttää, nyt ollaan pikemminkin leipälajin parissa. Pikajälkiä ei ensimmäisellä pyräyksellä löytynyt.

 

– Voi kun yöllä olisi tipahtanut muutama sentti lunta, niin mahdollisuudet näädän jäljille olisivat huimasti paremmat. Nyt voi saalis olla lujassa, ennustaa innokas metsämies Seppo Siekkinen ja rapsuttaa kovaa hankea.

 

Pakkanen hyytää kasvoja ja sormet kaipaisivat lämmikettä. Takin alle olisi nyt mukava sujauttaa lämpöinen näädänkarvaliivi. Edessä saattaa olla pitkäkin patikointi, joten eiköhän tässä kohta lämmin tule.

 

Näätämetsälle pitää lähteä toisella periaatteella kuin moneen muuhun jahtiin. Nyt ei odotella tien varressa eikä seisoskella passissa. Nyt mennään metsään samalla periaatteella kuin suomalaiset eränkävijät ovat kautta aikain tehneet.

 

– Työlästä tämä on moniin muihin metsästysmuotoihin verrattuna. Joskus pitää varata kaksi kolmekin päivää ja huonolla kelillä ei kannata lähteä ollenkaan. Näätä oli ennen niin arvokas turkiseläin, että miehiä saattoi jäädä savotalta pois, jos aamulla pääsi tuoreille jäljille, Seppo tietää.  

Tästä on mennyt iso urosnäätä, Seppo ynnää edellispäiväisiä jälkiä.

Näätä pärjää nykymetsissä 

Lähdemme tarpomaan järeään kuusikkoon ja rämeiden rikkomaan männikköön. Näistä samoista metsistä Seppo ampui muutama päivä sitten nuoren näädän ja vähän aiemmin vanhan uroksen.

 

– Näätäkanta on vankka. Nyt on hyvin myyriä, ja metsien rakenne on täällä sellainen, että näätä menestyy. Mutta on se sen verran hankala metsästettävä ja pyytömiehiä sikäli vähän, että kanta pysyy elinvoimaisena, jahtimies kertoo.

 

Näädän näkeminen metsässä on silkkaa onnenkauppaa. Se liikkuu vilkkaimmin yöaikaan ja piilottelee päivän puun koloissa ja oravanpesissä. Kovilla pakkasilla otus menee hanakasti maan alle piiloon, mutta karttaa viimeiseen asti kastumista.

 

Jos otus intoutuu karkumatkalle, se saattaa loikkia puiden latvuksissa pitkät matkat.

 

– Hankalin paikka on se, kun se jumiutuu korkealla olevaan palokärjenkoloon. Siellähän se on ja pysyy, Seppo tietää.

Haukku kajahtaa männiköstä 

Osku porhaltaa kuusikosta melkoisella vauhdilla ja sujahtaa saman tien rämeen yli mäntymetsiä kohti. Seurailemme perässä samaan suuntaan ja kohta osummekin päivän tai parin vanhoille jäljille.

 

– Iso urosnäätä, Seppo sanoo heti. – Kyllä niitä täällä on, kun vaan paikat tietää, mies jatkaa ja männiköstä kajahtaa hetken päästä kipakka haukku.

 

Osku on näätäjahdissa kuin kotonaan. Vauhtia riittää ja nenä toimii.

Tyynessä pakkassäässä haukku kantaa hyvin. Koira lienee muutaman sadan metrin päässä rämeen takana. Otamme suuntaa sinne.

 

– Kuulostaa kyllä enemmän oravalta, Seppo kuulostelee.

 

Kokenut koiranomistaja osaa lukea haukkua hämmästyttävällä tarkkuudella. Joskus kyllä oravakin on lentoon lähtenyt, eikä se ole ollut liito-orava.

 

– Toisinaan Osku haukkuu pyytä samalla tavalla. Vähän katkonaisesti ja koko ajan paikkaa vaihtaen.

 

Haukku katkeaa, mutta alkaa hapuilevasti uudelleen. Mäntymetsästä löytyy paljon oravan syönnöksiä ja jossakin latvuksissa orava saattaa vieläkin piilotella.

 

– Antaa olla, lähetään Osku näädän hakuun,

Seppo komentaa ja yllättävän helposti koira luovuttaakin.

Ei enää mikään kultakaivos 

Osku ampaisee taas rämeen yli intoa puhkuen ja lumi pölisten. Sankan kuusikon reunalta se ottaa vielä yhden haukun, mutta näätä ei tainnut tämäkään olla. Karkuun se joka tapauksessa loikki.

 

Teemme tulet ja paistelemme makkarat. Eväiden napostelun lomasta Seppo kaivaa repustaan pari tuoretta näädännahkaa. Komeassa karvassa kumpikin, kultainen kurkku kruununa.

 

– Ei näiden takia kannata työn tekoa nykyään lopettaa, rikastumaan ei pääse. Mielenkiintoinen metsästettävä, koskaan et tiedä mitä päivä tuo tullessaan, Seppo pohtii.

 

Tänään se toi raikasta pakkasilmaa ja aivan upean talvipäivän. Niin kävi usein vanhoille eränkävijöillekin; metsään lähdetään aina pyytämään, ei ottamaan.

 

Jari Salonen

Kuvat Jari Salonen

 

Kannustusta pienpetopyyntiin   Metsähallituksen maille myytiin viime vuonna joitakin satoja pienpetojen pyyntilupia. Saaliiksi tavoitellaan tavallisimmin kettua, näätää ja minkkiä, Etelä-Suomessa myös supikoiraa.   Ainakaan lupahinta ei ole jahtiin lähdön esteenä. Pienpetolupa maksaa jahtikaudeksi – elokuun alusta huhtikuun loppuun - kahdeksan euroa ja se voi kattaa kaksikin pyyntialuetta.   – Pienpetolupa voidaan myydä jopa alle omakustannushinnan. Pyynti on katsottu niin arvokkaaksi toiminnaksi, että metsästäjiä kannustetaan siihen, eräsuunnittelija Pasi Kamula kertoo.   Metsähallitus tekee myös yhteistyötä riistanhoitopiirien ja riistanhoitoyhdistysten kanssa. Pienpetojen pyynnin saloihin annetaan opastusta, ja esimerkiksi loukkutarvikkeita on lahjoitettu moniin pyyntitempauksiin.   Myös suojelualueilla on paikoin sallittu tulokaspetojen pyynti.