Marjo Kämäräinen ja metsästyksen syvin olemus

Räntäsade iskee kasvoille niin, että silmiä on vaikea pitää auki. Tuulenpuuskat pyörittävät märkiä riepuja levottomasti sinne tänne. Ei siis ihan huippukeli linnunpyyntiin – mutta saalishan ei olekaan metsästyksessä tärkeintä.

Olemme Kuusamon Ala- Kitkalla. Lumen peittämä pieni sivutie nousee viivasuorana vaaranrinnettä, ja maisema avautuu eteemme vihreänä mutta räntäsateen sumentamana.

– Latvalinnustukseen keli on nyt kyllä surkea, mutta ei ole sanottu, etteikö joku pomppulintu voisi kohdalle osuakin, Marjo Kämäräinen vakuuttaa.

Mutta jotain positiivistakin. Marjo kertoo innoissaan, että lintukanta on tänä vuonna hyvä, ellei erinomainen. Teeriparvia riittää, ja metsoja näkee ilahduttavan usein. Riekkojakin on nyt enemmän kuin vuosiin.

– Tässä edessä on metsikkö, jossa asuu vanha metsokukko. Se on jallittanut koiraa vaikka kuinka monta kertaa. Se on ikivanha lintu, erityisyksilö, jota ei saa ampua. Tosiaan, lintu vie koiraa, Marjo kertoo patikoidessamme räntäviimassa hakkuuaukon tuolle puolen.

Se linnun viemä koira, Pablo, kirmaa sadan metrin päässä nokka pystyssä metsän tuoksuja nuuhkien.

Jäljitettävää riittää, sillä metsästysmaat ovat Kuusamossa erinomaiset. Marjo tosin hehkuttaa syksyistä reissua Tuntsan kairoille ja sikäläistä lintutiheyttä, mutta kyllä Kuusamon jahtimaatkin lumoavat.

– Minähän voin lähteä kotipihasta metsälle ja kävellä niin pitkälle kuin jaksan ja olen silti koko ajan lupa-alueella. Aamulla voi miettiä, että mitähän lintua lähtisi etsimään – vaihtoehtoja löytyy.

Samalla edestä liihottaa kuin vakuudeksi potra teerikukko.

– Tällä suolla olen käynyt latvalinnustamassa. Teeret ovat siis edelleen maisemissa, Marjo ynnää.

Oliko se pyy?

Kävelemme hiljalleen pienen avohakkuukaistaleen läpi ja jutustelemme niitä näitä. Pablo porhaltaa edessä ja löytää poron jäljet, mutta ei piittaa niistä sen enempää.

Marjo toimii Metsähallituksen Luontopalvelujen projektipäällikkönä kansainvälisen matkailun kehittämishankkeessa. Ajat ovat haasteelliset, mutta aihe on inspiroiva. Tavoitteena ei niinkään ole saada Suomeen lisää matkailijoita, vaan saada paine jakautumaan tasaisemmin eri alueille.

– Kuusamossa ollaan kansallispuistojen keskittymässä, ja matkailijamäärät tulevat täällä kasvamaan. Ja kun tulee uusia kansallisuuksia, tulee aina myös uusia haasteita. Nyt eri toimijat ja yhteistyöyrittäjät on saatettu hyvin yhteen, ja Metsähallitus puolueettomana toimijana koetaan luotettavana kumppanina.

Marjon lause katkeaa kuin veitsellä leikaten.

-Vihelsikö tuolla pyy? Ei kai se tiaisparvikaan ollut?

Kunnioita pyssyä!

Marjo luopui kauan sitten lihan syömisestä. Kasvissyönti ei kuitenkaan aina oikein maistunut, joten Marjo alkoi pohtia, millaista lihaa hän voisi syödä. Riista paljastui ainoaksi vaihtoehdoksi. Lapsuudenkodissa jäniksiä ja muuta riistaa roikkui liiterissä – sitä kauhisteltiin, mutta ruokapöydässä riista kelpasi.

– Päädyin aloittamaan hirven metsästyksestä, mikä ei jälkeenpäin miettien ollut helpoin vaihtoehto aloittelijalle. Paras vaihtoehto se oli siinä mielessä, että ryhmämetsästyksessä oli paljon opettajia.

Kaikki alkoi kuitenkin aseen käsittelystä. Marjo sai metsästysseurasta lujahermoisen kouluttajan, jonka oppeina on jäänyt mieleen ainakin kunnioitus jokaista pyssyä kohtaan.

– Minulla on jotenkin pelonsekainen kunnioitus aseeseen, mikä lienee jokseenkin tervettä. Jos aseen kanssa on liian varma, riski onnettomuuksille kasvaa.

Porukka on parasta

– Pitkään ajattelin, että metsästän mieluiten yksin. Nyt huomaan kuitenkin odottavani innokkaasti syksyn ensimmäistä hirvijahtia, koko porukan näkemistä ja sitä kuulumisten vaihtoa. Näiden vuosien aikana olen nähnyt, miten tärkeä asia hirviporukka tällä kylällä on. Monille kyläläisille se on suorastaan se tärkein asia – ei täällä oikein muuta ole.

– Olen ollut hirviporukassa neljä vuotta, ja siitä on tullut minulle tärkeä. Moni on ollut mukana jo 60 vuotta.

Asumiseni metsän keskellä Kuusamon laitamilla ja eräily ovat herättäneet muissa sekä ihastusta että epäilyjä.

– ”Ehkä se vuoden jaksaa” -kommenttejakin on kuulunut.

Hirviporukasta on
tullut minulle tärkeä.

Marjon kokemusten mukaan syrjässä asumisesta on kahtalaista mielikuvaa: toiset näkevät sen ihanana idyllinä, johon kuuluvat kynttilät ja nautinnollinen hiljaisuus. Toiset puolestaan näkevät ainoastaan sen, mitä syrjäseuduilta puuttuu, kuten palvelut ja viihdykkeet. Todellisuus on Marjon mukaan jossain tällä välillä.

– Itse huomaan jakavani täältä enimmäkseen idyllisiä ja hienoja kuvia. Joskus pitäisi kuvata, kun kolaa pihaa neljättä kertaa saman päivän aikana tai kantaa kymmenettä polttopuusäkkiä, että saisi talon lämpimäksi. Mutta tämä sopii minulle. Yhteisöllisyys on täällä ihan uskomattoman hienoa: naapureista välitetään ja pidetään huolta.

Ikuista oppimista

Pablo viilettää etumaastossa, joskin paljon verkkaisemmin kuin monet muut seisovat lintukoirat. Koira on metsästäjän paras kaveri.

– Monien pohdintojen jälkeen päädyin tähän weimarinseisojaan. Se on rauhallinen ja rauhaisa etenijä, koiran näkee melkein koko ajan. No, tämä on nuori koira ja juoksee välillä päättömästi.

Marjo tunnustaa, että aiemmin hän saattoi lähteä jahtaamaan pomppulintuja jopa ilman ladattua haulikkoa. Nyt tilanne on ihan toinen.

– Eniten toivon onnistumisia koiralle, vaikka kyllä metsästä saalistakin toivotaan. Eräilyssä Marjoa kiehtoo myös jatkuva uuden oppiminen.

– Vaikka kuinka hyvin tietäisi ja tuntisi paikat, eläimet yllättävät aina. Emme voi kuvitellakaan, miten viisaita hirvet ovat tai kuinka taitavasti linnut osaavat väistää. Tämähän on jatkuvaa opettelua ja oppimista. Valmiiksi ei tule koskaan.

TEKSTI JA KUVAT JARI SALONEN